Perinteet

POHJAN PRIKAATIN PERINNEJOUKOT

Perinteitä on varsinkin sotilasyhteisössä arvostettu hyvin korkealle. On osattu antaa arvoa menneitten polvien työlle ja taisteluille sekä myös käyttää näitä kannustimena kohti uusia saavutuksia. On maita, joissa tunnollisesti vaalitaan vuosisataisia perinteitä ja vältetään kaikin keinoin niiden katkaisemista. On myös kansoja, jotka tiettyinä aikoina ovat halunneet pyyhkiä pois menneisyytensä ja aloittaa elämänsä uudestaan -tyhjiöstä. Näissä maissa, ja varsinkin niiden sotalaitoksissa, on kuitenkin ennen pitkää kaivettu esille vanha historia ja varsinkin pahojen päivien aikoina on herkästi vedottu menneitten aikojen kunniakkaisiin tekoihin.

Pohjan Prikaati oli hyvin nuori; se sai nimensä vasta vuonna 1957. Prikaatin edeltäjäjoukot ulottuvat yhtäjaksoisesti vain kesään 1941. Pohjanmaan miehet ovat kuitenkin palvelleet yli 400 vuotta maakunnallisissa joukoissa ja näistä muodostuu  perinteiden ketju – tosin paikoin katkeileva.

”SUOMALAISEN” ARMEIJAN MUODOSTAMINEN

Ruotsin vallan alla (1155/1293 – 1809)

Ennen Vaasa kuninkaiden aikaa

Kun Suomi liitettiin Ruotsiin vuosien 1155-1293 aikana, maamme sotalaitos muodostui vähitellen samanlaiseksi kuin emämaan. Mitään olennaisia muutoksia ei kuitenkaan aluksi tapahtunut vaan talonpoikainen nostoväki jäi edelleen sotavoimien ydinjoukoksi. Väenottojärjestelmä muuttui 1300-luvulla siten, että jokainen asekuntoinen velvoitettiin puolustamaan omaa maakuntaa hyökkääjää vastaan. Varsinkin niiltä seuduilta, jotka välittömästi olivat vihollishyökkäyksen alaisia, osallistui taistelutoimintaan jokainen asekuntoinen mies. Lähellä olevista maakunnista otettiin tarvittaessa vahvennuksia, esimerkiksi joka viides mies. Ja etäämmällä olevat maakunnat sekä muut kotiin jääneet toimittivat muonavaroja, aseita ynnä muita varusteita sotaa käyville joukoille. Samoin meneteltiin, jos lähdettiin sotaretkelle vihollisalueelle. Kutsunnat suoritettiin linnalääneittäin, kihlakunnittain ja pitäjittäin. Linnan päällikkö oli läänistä muodostetun  sotavoiman ylipäällikkö.

Tämän talonpoikaisen jalkaväen rinnalla oli rälssin muodostamaa ratsuväkeä. Moni varakas suomalainenkin oli sitoutunut palvelemaan kuningasta ratsain täysissä varusteissa ja saanut palveluksestaan vaakunakilven ja rälssivapauden. Rälssimiehen oli tultava kerran vuodessa varustarkastukseen. Ellei hän täyttänyt sitoumuksiaan, hän menetti rälssivapauden; samoin meneteltiin, jos hänen poikansa jätti rälssipalveluksen suorittamisen kesken. Suurmiehillä oli palveluksessaan usein huoveja, jotka seurasivat heitä sotaretkillä ja palvelivat linnojen  varusväkenä.

Näiden suomalaisten joukkojen lisäksi oli Suomessa jo keskiajalla vähäisen määrä värvättyä ulkomaalaista väkeä, varsinkin linnojen varusjoukkoina. Joukkojen aseistuksena oli yleensä perinteisiä kotoperäisiä aseita: jousia, nuolia, kirveitä ja tapparoita, miekkoja sekä keihäitä. Suojavarusteina käytettiin panssareita, kypäriä sekä kilpiä.

Suomessa ruvettiin käyttämään tuliaseita jo keskiajalla. Ensimmäisinä käyttöön otettiin tykit. Vanhin Suomesta tavattu tykki on 1300-luvun loppupuolen mallia, mutta on mahdollisesti myöhemmin tänne tuotu. Tykit oli aluksi sijoitettu linnoihin ja linnoituksiin. Ja esimerkiksi vuonna 1434 Raaseporin linnanisäntä  pyysi Tallinnasta lainaksi kolmea tykkiä ja yhden miehen, joka osaisi ampua niillä. Käsituliaseitakin oli Suomessa jo keskiajan lopulla, mutta vain vähäisessä määrin. Sekä tykit että käsipyssyt tuotiin aluksi ulkomailta, mutta jo keskiajan lopulla osattiin niitä valmistaa täälläkin. Samoin tuotiin ruuti aluksi muualta, mutta myöhemmin oli linnoissa erityinen ruudintekijä sekä ruutimylly.

Lippukunnat – Vaasa kuninkaiden aika ennen Kustaa II Adolfia 1523 – 1617

Kustaa I Vaasa (1523 – 1560)

Ruotsin vapaussodassa (1521 – 1523), jossa Ruotsi irrottautui Kalmarin unionin kahleista lopullisesti, oli armeijan pääosana ollut talonpoikainen nostoväki. Mutta Kustaa Vaasa oli pestannut joukkoihinsa myös ulkomaisia ammattisotureita, joita tuohon aikaan Euroopassa yleisesti käytettiin. Syynä oli muun muassa talonpoikaisen nostoväen heikkous. Ja sittemmin, sodan päätyttyäkin, Kustaa Vaasa ja hänen seuraajansa pitivät valtakunnan palveluksessa ulkomaista sotaväkeä. Kuitenkin jo Kustaa Vaasa luopui pitämässä etupäässä ulkomaista väkeä ja palasi aikaisemman kansallisen armeijan kannalle. Tämä johtui sekä sotilaallisista että taloudellisista syistä. Niin sanottu Dacke kapina osoitti, että kotimainen sotaväki oli parempaa kuin ulkomainen. Sitä paitsi oli valtakunnalle suuri säästö, kun kotimaan miehet olivat riveissä, koska niille tarvitsi maksaa vähemmän.

Tekemällä sopimuksia eri maakuntien kanssa kuningas sai ottaa sovitun määrän sotaväkeä. Se oli jonkinlaista pakkokirjoitusta, jonka alaisia olivat paitsi talonpojat myös kaupunkien porvarit, papit ja voudit. Tällainen väenotto pääsi Suomessa vauhtiin vuonna 1542, jolloin Dacke kapina Ruotsissa puhkesi ja jolloin Venäjän puolelta oli hävitysretkiä tehty Suomeen. Kustaa Vaasa kehotti kirjeessään 10.7.1542 kaikkia Suomen linnojen ja kuninkaankartanoiden vouteja ottamaan kuninkaan palvelukseen kaikki ne nuoret miehet, joilla oli halua varustautua haarniskalla ja hevosella, sekä samoin jalkaväkeen kelvollisia miehiä.

Vuonna 1544 kuningas kirjoitti Etelä-Suomen laamannille Eerik Flemingille: ”Teidän tulee ottaa palvelukseen kaikki kelvollinen väki, jota Te ja toiset aatelismiehet sekä meidän voutimme ja käskynhaltijamme voivat saada niin, että se on valmis, kun tarvitaan.” Tämän jälkeen keskusteltiin myös pappien ja porvareiden kanssa sotamiesten asettamisesta kuninkaan palvelukseen.

Näin koottu miehistö vannoi kuninkaalle uskollisuudenvalan ja oli valmiina heti käskyn saatuaan astumaan lippujen alle. Mutta lukuun ottamatta lyhyttä harjoitusaikaa ja palkanmaksutilaisuuksia se oli hajallaan elättäen itseään, miten parhaaksi näki. Se sai kuitenkin vuosipalkan sekä sotien aikana lisäksi kuukausipalkkaa. Vuonna 1559 koko valtakunnassa noin 13952 kotimaista ja 1294 ulkomaista eli yhteensä 15246 miestä, joista 3348 ratsumiestä ja 11898 jalkaväkimiestä. Tästä määrästä tuli Suomen osalle vain 335 ratsumiestä ja 360 jalkaväkimiestä, mutta jalkamiesten määrään on otettu mukaan ainoastaan linnojen varusväki.

Kustaa Vaasan ja hänen poikansa Eerik XIV:n aikoina järjestettiin aatelin ratsupalvelus rälssitilojen ja läänitysten tulojen mukaan. Eerik XIV:n aikana oli asetettava yksi ratsumies aina 300 markan rälssitalotuloista ja 200 markan läänitystuloista. Juhana III alensi aatelisprivilegeissään tuntuvasti aatelin ratsupalvelusvelvollisuutta määräten, että rälssitiloista oli sodanaikana varustettava yksi ratsumies joka 400 markan, mutta rauhanaikana 800 markan tuloista. Ja vuonna 1571 alennettiin ratsupalvelusvelvollisuutta läänityksistäkin siten, että nyt oli yksi ratsumies asetettava 400 markan läänitystuloista.

Jo Kustaa Vaasa vaati rälssimiehiltä yhä tiukempaa ratsupalvelusvelvollisuuden täyttämistä. Mutta samalla hän jo huomasi, että rälssin asettama ratsuväki oli riittämätön, ja niin hän määräsi vuonna 1536, että kuka tahansa – oli hän sitten rälssimies tai ei – joka hankki hyvällä haarniskalla varustetun ratsumiehen – tai useampia – kuninkaan palvelukseen, sai siitä vuosipalkkana rahaa ja vaatetta. Näin koottuun ratsuväkeen liitettiin myös aatelislipullinen siis oikeastaan rälssimiesten varustamat ratsumiehet. Aatelin ratsupalvelus menetti yhä enemmän merkitystään tänä aikana, kun sen velvollisuuksia ratsupalveluksen suhteen vähennettiin ja kun Juhana III aatelisprivilegeissään vuodelta 1569 vihdoin määräsi aateluuden perinnölliseksi, ratsupalveluksesta riippumattomaksi.

Ensimmäiset lippukunnat perustettiin Norrbottenissa jo vuonna 1552. Ja vuonna 1555 Ruotsin kuningas Kustaa I Vaasa (1523 – 1560) käski muodostaa ensimmäiset ainakin pääosiltaan suomalaiset jalkaväen joukko-osastot, joita kutsuttiin lippukunniksi (fänika). Lippukuntia perustettiin aluksi Suomen alueelle kolme ja niiden miehistöt pestattiin Hämeestä (Reinholt von Stockholm), Pohjanmaalta (Juho Varg) ja Viipurin läänistä (Henrik von Mönstrenn). Lippukunta oli sekä hallinnollinen että taktillinen yksikkö, jota nimitettiin komentajansa  nimellä. Organisaatio oli saksalaisilta ”landknechteiltä” lainattu. Lippukunnan kokonaisvahvuuden tuli olla 500 miestä, mutta vahvuudet vaihtelivat suuresti. Yksikkö jakaantui viiteen kvarteriin (kvarter), joita johti kvärtermästare. Ja kvarteri jakaantui 10 – 20 miehen ruotuihin, joita johti ruotumestari (rotmästare). Muuna henkilöstönä luutnantti, vänrikki, saarnaaja, profossi, tarkastuskirjuri, välikäsi, muonittaja, vääpeleitä, förare, pillimies ja rummuttajia.

Eerik XIV (1560 – 1568)

Eerik XIV oli ensimmäinen Ruotsin hallitsija, joka oli jossain määrin perehtynyt sotateoriaan ja joka pyrki siihen, että lippukunta muodostaisi taktillisen perusyksikön. Rykmentti, joka oli suurempi taktillinen yksikkö, muodostettiin 12 lippukunnaasta, jotka ryhmitettiin kolmeen portaaseen. Lippukunnan ”kirjavahvuuteen” olisi kuulunut 530 miestä, joista 196:lla piti olla keihäs, 76:lla hilpari, 216:lla pitkät tuliaseet ja 42:lla lyhyt tuliputki sekä pyöreä kilpi. Kaikki teräasein varustetut miehet oli tarkoitus suojata haarniskoilla. Lippukunta jakaantui kahdeksi taktilliseksi alaosastoksi, joista toista nimitettiin taistelurivistöksi ja toista kevytaseisten osastoksi.

Taistelurivistöön kuului 225 keihäs- ja hilparimiestä sekä 90 ampujaa. Teräasein varustetut miehet ryhmitettiin taistelurivistön keskustaksi ja ampujat kummallekin sivustalle. Kaikkiaan osasto asetettiin 15 riviin, joissa kussakin oli 21 miestä rinnakkain. Taistelurivistö oli tarkoitettu sekä hyökkäys- että puolustustaisteluun. Yhteistoiminta oli suunniteltu tapahtuvaksi siten, että ampujien oli kontramarssin avulla ylläpidettävä jatkuvaa tulitoimintaa aina siihen saakka, jolloin lähitaistelu alkoi. Tällöin keihäs- ja hilparimiehesten tehtävänä oli varsinaisen käsikähmän suorittaminen ja taistelun ratkaiseminen.

Kevytaseisten osastoon kuului 42 terä- ja 168 tuliasein varustettua miestä. Näillä osastoilla ei ollut tarkoin määrättyä paikkaa taistelurintamassa, vaan ne saattoivat kahakoida rintaman edessä tai sivustoilla tukien omia joukkoja ja tuottaen häiriöitä viholliselle. Olennaisinta tässä kehittämistyössä oli, että oikeassa suhteessa tuli- ja teräasein varustettuna jalkaväen olisi pitänyt pystyä menestyksellisesti kaikissa olosuhteissa taistelemaan vihollisen ratsu- ja jalkaväkeä vastaan sekä puolustamaan ja valtaamaan linnoituksia.

Eerik XIV:n jalkaväen taktilliset uudistuspyrkimykset jäivät kuitenkin ohimeneväksi ilmiöksi. Hänen ajatuksensa olivat teoriassa oikeita, mutta käytännössä silloisissa olosuhteissa vaikeita toteuttaa. Sekä päällystöltä että miehistöltä puuttui tarvittava koulutus. Kuningas korostikin koulutuksen merkitystä, mutta harjoittelu jäi vähäiseksi, koska päällystökään ei hallinnut koulutettavaa asiaa.

Suomalaista jalkaväkeä osallistui myös Pohjoismaiseen seitsenvuotiseen sotaan (1563 -1570) sekä Etelä-Ruotsin että Itämeren maakuntien alueella. Vuonna 1565 oli Ruotsin puolella viisi suomalaista lippukuntaa, mutta lippukuntien määrä saattoi eri tekijöistä johtuen suuresti vaihdella. Samana vuonna käytyyn Axtornan taisteluun, jossa uutta taktiikkaa yritettiin soveltaa käytännössä, osallistui niistä kolme. Taistelussa taisteluryhmitys osoittautui komentajalleen liian monimutkaiseksi. Vuonna 1566  laivaston vahvennuksena oli kuusi suomalaista jalkaväen lippukuntaa, joiden ei kuitenkaan tarvinnut osallistua varsinaisiin meritaisteluihin Tanskan ja Lyypekin laivaston tuhouduttua myrskyssä.

Juhana III (1568 – 1592)

Eerik XIV:n  taktilliset ja organisatoriset uudistukset olisivat ilmeisesti tarjonneet perustan taistelutekniikan edelleen kehittämiselle yksinkertaistamalla menettelytapoja sekä ryhmitysmuotoja. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Juhana III ei ymmärtänyt taktillisia kysymyksiä eikä sodankäynnin jalkaväelle asettamia vaatimuksia. Hänen aikanaan käytiin sota Venäjää vastaan vuosina 1570-1595, jolloin olisi ollut mahdollista kokeilla käytännössä eri organisaatiovaihtoehtoja ja taisteluteknillisiä ratkaisuja. Kehitystyö laiminlyötiin kuitenkin täysin, ja jalkaväen taistelukyky taantui huomattavasti nimenomaan kenttätaisteluissa.

Tärkein syy jalkaväen taistelukyvyn alenemiseen oli aseistuksessa tapahtuneet muutokset. Vaikka oltiin todettu, että sen aikaiset käsituliaseet olivat epävarmuutensa, vähäisen tehonsa ja hitaan tulinopeutensa vuoksi vielä sopimattomia jalkaväen pääaseeksi, luovuttiin siitä huolimatta yhä enenevässä määrin lähitaisteluun soveltuvista teräaseista ja suojavarusteista. Koska musketit soveltuivat vain tulittamiseen, olisi ollut tärkeää jatkaa kokeiluja oikean lukumääräisen suhteen määrittämiseksi ampujien ja teräasein varustettujen miesten kesken. Koko organisaatio olisi pitänyt muuttaa aseistussuhdetta vastaavaksi ja samalla tehostaa joukkojen koulutusta kitkattoman yhteistoiminnan saavuttamiseksi. Käsituliaseet saivat kuin nopeasti hallitsevan aseman ja sodan aikana neljällä viidesosalla jalkaväkimiehistä oli musketti. Sen aikaisten tuliaseiden teho taisteltaessa esimerkiksi  hyökkäyksellistä ratsuväkeä vastaan oli kyseenalainen. Koska jalkaväellä ei ollut teräaseita riittävästi, sai maaston tai estelaitteiden suojassa käyty tulitaistelu yhä huomattavamman merkityksen. Voimakas talonpoikaisjoukoissa vallinnut päälle käymisen henki katosi.

Syyt nimenomaan vakinaisen jalkaväen taistelutehon rappeutumiseen olivat suoranaisen ymmärtämättömyyden ohella moninaiset. Valtakunnan heikko taloudellinen tila suosi tuliasevoittoista aseistusta, koska se tuli halvemmaksi kuin täydellisten suojavarusteiden hankinta. Suoranaisia kenttätaisteluita ei ollut muita kuin Virossa Lukkolinnan luona 23.1.1573 käyty, missä Klaus Tott 5000:lla suomalaisella löi 16000 miehen vahvuisen venäläisen armeijan. Muuten sodankäynti oli linnojen valtausta ja puolustamista tai molemminpuolisia sissisodankaltaisia ryöstö- ja hävitysretkiä. Venäläisten kenttätaisteluiden karttaminen aiheutti sen, että tehokasta ja taisteluratkaisuihin pyrkivää jalkaväen taktiikka ei tarvinnut kehittää. Linnoitussodankäynti aiheutti osaltaan tuliaseiden taktillisen merkityksen yliarvioimisen, koska ruuti ja ampuma-aseet osoittautuivat tehokkaiksi tämänkaltaisessa asemasodassa.

Vielä on eräänä syyryhmänä taktiikan rappeutumiseen joukkojen huoltamisen heikkous, joka aiheutti kurittomuutta ja kapinointia. Sellaisia joukkoja ei voitu kouluttaa eikä vaatia niitä edes tehokkaasti taistelemaan. Ulkomaalaisia palkkajoukkoja käytettiin myös runsaasti kotimaisten ohella. Heikkojen palkkausolosuhteiden vallitessa nämä olivat epäluotettavia ja kurittomia vaikuttaen siten välillisesti myös puutteellisissa oloissa toimiviin kansallisiin joukkoihin moraalia alentavasti.

Juhana III:n noustessa valtaistuimelle oli Suomessa vain 2 lippukuntaa.  Kaksikymmentäviisivuotisen sodan aikana Suomen lippukuntien luku kasvoi ja esimerkiksi lippukuntia oli vuosina 1577 ja 1580 6, vuosina 1582, 1585, 1588 ja 1589 10. Mutta nämä luvut eivät sellaisenaan kuvaa jalkaväen lukumäärää, sillä eri aikoina oli eri lippukunnissa eri määrä miehiä. Siten vuonna 1582 oli Suomen 10 lippukunnassa miehiä 164 – 582 ja yhteensä 3530 miestä, vuonna 1589 miehiä oli 4153. Nämä lippukunnat toimivat sodan aikana pääosin Virossa ja Inkerinmaalla. Pitkän itärajan puolustus jäi suurimmaksi osaksi talonpoikaisnostojalkaväen vastuulle. Nämä eivät kyenneet estämän venäläisen kevyen ratsuväen  yllättäviä ja nopeita ryöstöretkiä Suomen alueelle, mutta yhtä säälimättömiä kostoretkiä tehtiin suomalaisten toimesta itärajan taakse. Retket suoritettiin joko jalan, hiihtäen tai jokiveneillä.

Saadakseen paremman järjestyksen aikaan Juhana III määräsi vuonna 1577, että nyt puheenaolevasta väenotosta olivat vapautettuja:

1. Perintö- ja kruununtilojen haltijat, torpparit ja muut vuokramiehet, joilla ei ollut palkattuja palvelijoita
2. Talot, joita vanhukset tai leskivaimot omistivat, jos niissä ei ollut useampaa kuina kaksi poikaa tai yksi renki
3. Raihnaat ja heikot miehet
4. Kaikki alle 20 vuoden ja yli 40 vuoden vanhat miehet

Ja sen sijaan oli etupäässä otettava

1. Loismiehet
2. Kuljeksivat käsityöläiset, joilla ei ollut taloa
3. Sellaiset, jotka eivät olleet vuosipalveluksessa
4. Maalaispappien ja kaupunkien porvarien tarpeettomat miespalvelijat

Muitakin väenottotapoja käytettiin tänä aikana. Esimerkiksi vuonna 1591 määrättiin, että yli koko valtakunnan oli otettava mies jokaista 20 talonpoikaa kohti – olivatpa nämä sitten vero- tai kruununtalonpoikia tai rälssin vuokramiehiä – ja kotiin jääneitten oli hankittava lähteville vaatteet ja aseet.

Juhana III ja hänen seuraajansa eivät ymmärtäneet  taktillisia kysymyksiä eivätkä sodankäynnin jalkaväelle asettamia vaatimuksia. Kuitenkin hallitsijoiden taitamattomuuden ohella syynä jalkaväen taistelukyvyn alenemiseen oli aseistuksessa tapahtuneet muutokset. Vaikka oltiin todettu, että sen aikaiset käsituliaseet olivat epävarmuutensa, vähäisen tehonsa ja hitaan tulinopeutensa vuoksi vielä sopimattomia jalkaväen pääaseeksi, luovuttiin siitä huolimatta yhä enenevässä määrin lähitaisteluun soveltuvista teräaseista ja suojavarusteista.

Sigismund I (1592 – 1599)

Vuonna 1594 oli 12 lippukuntaa, joissa oli yhteensä vain 2942 miestä.

Kaarle IX (1599 – 1611)

Kaarle IX teki yrityksiä jalkaväen taistelukyvyn parantamiseksi kenttätaisteluissa. Linnoitussodankäynnissä oltiin vähintään puolalaisten ja venäläisten veroisia. Samoin kenttätaisteluissa puolalainen jalkaväki osoittautui toisarvoiseksi vastustajaksi.

Puolalaisilla oli kuitenkin korkeatasoinen ratsuväki. Heidän ratsumiehillään oli suojavarusteina kypärä ja rautahaarniska sekä aseina pitkä keihäs, miekka ja pistoolit. Joukot oli jaettu taktillisiksi alaosastoiksi, jotka toimivat joustavasti kokonaisuuden puitteissa. Hyökkäyksessä puolalaiset iskivät täydessä laukassa vastustajansa kimppuun teräasein. Tällaisten rajujen iskujen torjumiseen ei ruotsalaisella musketein varustetulla jalkaväellä ollut suuriakaan mahdollisuuksia. Musketööri ennätti vain kerran laukaista aseensa ennen kuin käsikähmä alkoi. Tällöin olisi tarvittu teräaseita ja suojavarusteita, joita ei enää ollut riittävästi joukoilla.

Eräinä korvikekeinoina pelättyjä ratsuväkihyökkäyksiä vastaan kehotettiin joukkoja käyttämään rintamansa edessä joko piikkikärryjä tai -rekiä tai teroitettuja seipäitä. Tykistö asetettiin myös eteen ja tykit laukaistiin ratsuväen suorittaessa iskuaan. Tällainen taistelutapa teki jalkaväestä ennen pitkää vain puolustuksellisen aselajin, joka ei pystynyt siihenkään riittävän tehokkaasti aseistuksen heikkouksista johtuen.

Vuonna 1600 Kaarle IX käski Suomesta otettavaksi joka viidennen miehen, jolle muut hankkivat vaatteet, aseet sekä vielä elatuksen, kun miehet olivat kotona. Ja kahta vuotta myöhemmin hän esitti koko valtakunnan asukkaille, ”että he tahtoisivat itse, niin usein kuin tarvetta oli, asettaa jokaiselta kymmeneltä nokalta tai jouselta eli paremmin sanoen jokaiselta kymmeneltä mieheltä, jotka ovat yli viidentoista ja alle viidenkymmenen vuoden, pysyväisen miehen, sellaisen, jonka tarpeessa he vähiten olivat.”

Kaarle IX nimitti vuonna 1601 Virossa olevien joukkojensa ylipäälliköksi Nassaun kreivin Juhanan, joka oli aikakauden kuuluisimman sotataidon kehittäjän, alankomaalaisen Moritz Oranialaisen, työtoveri ja sukulainen. Uusi ylipäällikkö yritti soveltaa alankomaalaista taktiikkaa ruotsalaisiin joukkoihin, mutta epäonnistui. Kehitystyölle olisi pitänyt luoda lujempi perusta uudistamalla vanhentunut organisaatio, kehittämällä aseistus tarkoituksenmukaisemmaksi ja kouluttamalla päällystö sekä miehistö toimimaan uuden taktiikan mukaisesti.

Vuosina 1603 ja 1606 12 lippukuntaa Miehiä oli lippukunnissa vuonna1603 2889 ja vuonna 1606 4940 miestä . Tarkoituksena oli, että näitä perustettaisiin vain sodan aikana, mutta 63 vuoden ”lippukuntavaiheen” aikana valtakunta kävi 55 vuotta sotia, joten joukot olivat melko pysyviä.

Rykmenttien aika – Kustaa II Adolfista Haminan rauhaan

Heti Stolbovan rauhan (1617) jälkeen  ryhtyi Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf  (1611 – 1632) uudistamaan sotalaitosta. Tämä laaja ja monipuolinen työ vaati vuosikausien järjestelyä, jota joukkojen hajallaan olo ja alituinen sota Puolan kanssa vaikeutti ja viivästytti. Ensimmäisessä vaiheessa vuonna 1618 Kustaa II Adolf ryhtyi luomaan maakunnallisia rykmenttejä. Pohjalaiset kuuluivat Suomen Maarykmenttiin ja sittemmin Pohjanmaan rykmenttiin. Helmikuun 16. päivänä 1626 allekirjoitti Kustaa II Adolf Tallinnassa määräykset ja ohjeet  uudesta rykmenttijaosta. Suomeen tuli perustaa kahdeksan jalkaväkirykmenttiä, joissa kussakin tuli olla kahdeksan komppaniaa (1200 miestä). Tällöin syntyi Kuninkaallinen Pohjanmaan jalkaväkirykmentti, joka oli pitkäaikaisin kaikista tähänastisista  pohjalaisista joukko-osastoista. Se lakkautettiin vasta vuonna 1809 Ruotsin menetettyä Suomen Haminan rauhassa.

Jakolaitoksen avulla asetettuja rykmenttejä oli Suomessa Suuren Pohjan Sodan päättyessä 10, näistä 3 ratsuväkeä: Turun ja Porin läänin, Uudenmaan ja Hämeen läänin ja Karjalan, sekä 7 jalkaväkeä: Turun, Porin, Uudenmaan, Hämeen, Savon, Viipurin ja Pohjanmaan rykmentit. Pohjanmaan rykmentti oli kuitenkin vielä tällöin väenoton kannalla. Vasta vuonna 1733 Pohjanmaalla saatiin aikaan ruotujakosopimus. Kussakin rykmentissä oli esikunta ja 8 komppaniaa. Niinpä vuonna 1719 ruotujakoisten rykmenttien komppanioita oli Suomessa organisaation mukaan kaikkiaan 72 ja lisäksi Pohjanmaan jalkaväkirykmentissä 10. Komppanian miehistön määrävahvuus oli aluksi kaikissa  ratsuväkirykmenteissä ja Viipurin jalkaväkirykmentissä 125, jolloin rykmentin kokonaisvahvuus oli 1000 miestä. Turun, Porin, Hämeen ja Uudenmaan jalkaväkirykmentit olivat kuitenkin 1025 miehen, Savon 1037 ja Pohjanmaan rykmentti 1200 miehen vahvuiset. Karjalan ratsuväkirykmentti kuitenkin suli vahvuudeltaan vuonna 1721 730:ksi ja vuonna 1743 250:ksi, Viipurin jalkaväkirykmentti vuonna 1721 569:ksi, noin vuonna 1730 553:ksi ja 1743 92:ksi sekä Savon jalkaväkirykmentti viimeksi mainittuna vuotena 954:ksi.

Vuonna 1757 perustettiin alimajurin (sekundmajor) virka, tämänkin viran haltijat alkoivat vähitellen saada omia komppanioita, joten eri kihlakuntien nimisiä komppanioita oli lopulta kussakin rykmentissä vain neljä.

Venäjän vallan alla (1809 – 1917)

Suomen sodassa maamme valloittanut Venäjän tsaari Aleksanteri I käski valtiopäiviemme kokoontua Porvooseen maaliskuun lopulla 1809. Täällä tulisi Suomen säätyjen keskustella niistä asioista, joita valloittaja myöhemmin tulisi esittämään. Maaliskuun 28. päivänä 1809 tapahtui valtiopäivien avaus. Tällöin luettiin Suomen säädyille tsaarin esitykset, jotka koskivat maan sotalaitosta, kruununverojen kantoa, rahalaitosta sekä Suomen hallituksen vastaista järjestämistä. Seuraavana päivänä säädyt vannoivat tsaarille uskollisuudenvalan ja hän puolestaan lupasi kunnioittaa ja muuttamattomana pitää Suomen lait ja kansalaisten oikeudet sekä säilyttää Suomen suuriruhtinaskunnan olot sellaisina kuin ne olivat olleet Ruotsin vallan aikana ottaen huomioon maan autonomisen aseman. Valtiopäivien esitys keisarille sisälsi pääasiassa seuraavat kohdat:

• ruotujakolaitosorganisaatio pysytetään entisellään. Kuitenkin säädyt pyytävät maan sodassa kärsimien menetysten johdosta, että varsinainen ruotujakoinen armeija saisi olla hajotettuna vähintään 50 vuoden ajanjakson
• myöhemmin uudelleen luotavan Suomen armeijan päällystöksi ja miehistöksi hyväksyttäisiin vain yksinomaan Suomen omia kansalaisia, ”jotka sekä luonnon että hallitusmuodon siteillä olisivat puolustettavaan maahan kiinnitetyt” ja
• että Suomen kansallista sotaväkeä ei lähetettäisi taistelemaan maan rajojen ulkopuolelle

Heinäkuun puolivälissä 1809 tsaari Aleksanteri I hyväksyi valtiopäivien tekemän esityksen kuitenkin siten muutettuna, että koska maa vapautui sotaväen ylläpitomenoista, tuli ruotujen maksaa Suomen hallituksen  valvomaan sotilasrahastoon ns. vakanssimaksua.

Haminan rauhansopimuksen perusteella tuli Ruotsi-Suomen kansalaisten valita kotimaakseen joko Ruotsi tai Suomen suuriruhtinaskunta. Tämän johdosta  saapui takaisin isänmaahansa mm. Kustaa Mauri Armfelt. Saavuttuaan Suomeen ei tämä tarmokas mies  voinut jäädä toimettomaksi. Koska Suomi oli korotettu ”kansakunnaksi kansakuntien joukkoon” ja koska jokaisen itsenäisen kansakunnan tunnusmerkkinä ovat mm. kansalliset puolustusvoimat, niin tämän kysymyksen ratkaisemisesta muodostuikin Armfeltin toiminnan päämäärä.

1. kansallisen värvätyn sotaväen muodostaminen 16.9.1812 – 14.8.1830

Vain  vajaat kolme vuotta ehti kulua ruotujakoisen armeijamme hajalleen laskemisesta, kun Suomessa jo katsottiin tarvittavan omaa sotaväkeä. Napoleonin tunkeuduttua voitokkaine armeijoineen vuonna 1812 Venäjälle ja valloitettua jopa Moskovan käski keisari Aleksanteri I perustaa Suomeen kolme värvättyä jääkärirykmenttiä. Syyskuun 16. päivänä 1812 saapui Suomen kenraalikuvernöörin sijaiselle Armfeltille suomalais-kansallisen armeijan perustamista koskeva Aleksanteri I:n allekirjoittama keisarillinen julistus, jossa oli mm. seuraavaa:

1. Suomen suuriruhtinaskunnan sotaväki muodostetaan aluksi kolmeksi 2-pataljoonaiseksi jääkärirykmentiksi. Pataljoonan vahvuudeksi tulee 600 miestä. Rykmenttien miehistö värvätään samoilla perusteilla kuin ennen sotaa Savon Rykmentin Jääkäri Joukko oli muodostettu.
2. Perustettavia joukkoja tullaan käyttämään Suomen puolustuksen lisäksi ainoastaan Venäjän rannikon puolustamiseen Itämeren piirissä.
3. Kenraalikuvernööri nimittää upseerit virkoihin ja heidät kaikki alistetaan armeijan ylitarkastajan alaisuuteen.
4. Vanhat Ruotsin vallan aikaiset sotalait saatetaan jälleen voimaan.
5. Harjoituskokousten ja sodan aikana valtio korvaa ruoasta aiheutuvat menot upseereille ja alipäällystölle
6. Pestausrahaa maksetaan miehelle 60 ruplaa 6 vuoden palvelusajasta ja puolet tästä kolmen vuoden sopimuksen tekeville miehille. Sodan ja harjoituskokousten aikana maksetaan miehille erityistä muonarahaa.
7. Jokainen palvelukseen pestattu jääkäri perheineen vapautetaan kruununverojen maksamisesta.
8. Maaherrojen tulee aloittaa mahdollisimman nopeasti värväysvalmistelut. Heidän tulee myös vakuuttua siitä, että värväys ei sisällä mitään pakkokeinoja, vaan sen tulee tapahtua maan lakien mukaisesti. Joukko-osastojen upseeristo tulee suorittamaan varsinaisen miesten valinnan.
9. Heti kun 50 miestä komppaniaa tai 200 miestä pataljoonaa kohti on saatu kokoon, tulee sotaväen tarkastajan perusteellisesti tutkia pestattu miehistö. Tämän jälkeen suoritetaan miehistölle pestausraha sekä kolmannes vuosipalkasta.
10. Perustettavien rykmenttien koulutusaika on yksi kuukausi vuodessa rauhanaikana.
11. Joukkojen vaatetuksen hankkii ja kustantaa Suomen hallitus.
12. Suomen hallitus oikeutetaan ostamaan joukoille tulevan aseistuksen Venäjän hallitukselta.
13. Muut perustamiseen liittyvät kysymykset ratkaisee Suomen kenraalikuvernööri.

Pohjanmaalle ei värväystä vielä tässä vaiheessa ulotettu, koska maakunta oli sodassa kärsinyt eniten ja erityisesti siitä syystä, että pohjalaisilla oli ikivanha oikeus itse omin neuvoin puolustaa maakuntaansa.

Talvella 1812 – 1813 toteutetun järjestelytyön tuloksena muodostui joukkojen kokoonpano seuraavaksi:

Vuonna 1815 3. Jääkärirykmentti hajotettiin muodostamalla kaksi pataljoonaa, joista ensimmäiseen sijoitettiin kaikki rangaistut, huonosti käyttäytyneet, epäilyksen alaiset ja siviilielämään vähemmän sopivat jääkärit. Tämän joukon tuli jäädä Viipuriin ja muodostaa ”Hänen Keisarillisen Majesteettinsa 3. Suomalaisen Jääkärirykmentin Palvelusta suorittava Pataljoona”. Kunnon jääkärit koottiin  saman rykmentin ”Viipurin Pataljoonaan”, joka lomautettiin muodostamalla siitä muiden rykmenttien kaltainen joukko. Vuoden lopulla sen perusyksiköt nimettiin Kymen-, Viipurin-, Käkisalmen- ja Sortavalan komppanioiksi.

Keisarin määräyksestä 5.9.1817 3. Jääkärirykmentti Palvelusta suorittavasta Pataljoonasta on siirrettävä Viipurin miliisipataljoonaan ne, jotka ovat kunnolla suorittaneet palvelustehtävänsä ja haluavat lisäksi jatkaa palvelusta kyseisissä joukkoyksiköissä. Jäljelle jäävä osa pataljoonaa (16+29+260 sekä 8 rumpalia) marssii Hämeenlinnan kautta Vaasaan. Vaasan pataljoona, jossa olivat Kokkolan, Uudenkaarlepyyn, Närpiön ja Saarijärven komppaniat liitettiin Keisarilliseen 3. Suomalaiseen Jääkärirykmenttiin.

Kesällä 1819 suoritettiin rykmenttien kokoonpanoissa eräitä tarkastuksia ja samalla muutettiin kaksi rykmenttiä jalkaväki (eli linja) rykmenteiksi. Uusi kokoonpano oli seuraava:

2. kansallisen ruotujakoisen sotaväen muodostaminen (1854 – 1868)

Krimin sodan aikana  Suomessa todettiin jälleen oman armeijan tarpeellisuus. Venäläisten taistellessa etelässä oli Suomessa vähäisten venäläisten joukkojen lisäksi vain 1845 Turussa perustettu Krenatööritarkka-ampujapataljoona, joka oli mukana mm. Bomarsundin taistelussa. Jo kesäkuussa 1854 käskettiin Turun, Vaasan ja Oulun läänien yhteisesti perustaa kaksi ruotujakoista tarkk’ampujapataljoonaa ja vuoden lopussa vielä lisäksi neljä uutta vastaavaa joukkoa. Seuraavana vuonna käskettiin jälleen lisäämään suomalaisten joukkojen kokonaisvahvuutta siten, että se nousi yhdeksään pataljoonaan.

3. kansallisen asevelvollisen sotaväen muodostaminen (1881 -1903)

Kun Venäjällä siirryttiin 1874 yleiseen asevelvollisuuteen ja kun Suomen Kaartin lähettäminen Turkin sotaan 1877 oli havainnollisesti osoittanut värvätyn joukon täydennysvaikeudet, niin oli selvää, että asiaan ryhdyttiin kiinnittämään yhä enemmän  huomiota. Suomen säätyjen kokoonnuttua 1877- 78 valtiopäiville luettiin valtiopäiväedustajille keisarin esitys Suomen asevelvollisuuslaiksi. Tämän esityksen mukaan vakinaisen sotaväen vahvuus olisi rauhanaikana 5000 miestä yhdeksässä joukkoyksikössä siten, että Kaartin Tarkka-ampujapataljoonan lisäksi olisi jokaisessa läänissä yksi jalkaväkipataljoona.

Aleksanteri II vahvisti 18.12.1878 Suomen säätyjen tekemän ehdotuksen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Varusmiehiksi Kaartin Tarkka-ampujapataljoonaan ja kahdeksaan armeijapataljoonaan valittiin vuosittain arvalla yhteensä noin  1500 -1800 miestä. Näiden palvelusaika vaihteli tähän mennessä suoritetuista opinnoista riippuen yhdestä kolmeen vuoteen.

Itsenäinen Suomi (1917 – )

Itsenäisyyden aika on ollut hyvin horjuva perinteiden kannalta. Vapaussodan aikaisten pohjalaisten joukko-osastojen ikä oli vain muutama kuukausi. Ne lakkautettiin, ja Ouluun perustettu Pohjanmaan Jääkäripataljoona syntyi ilman yhtymäkohtia näihin. 16 vuoden jälkeen lakkautettiin pataljoona ja pohjalaiset joutuivat suorittamaan muutaman vuoden ajan asepalveluksensa maakunnan ulkopuolella. Ouluun sijoitettiin sotilasläänin sekä sotilaspiirien esikuntia, ja kasarmialueesta tehtiin lähinnä varikko, johon oli varastoitu liikekannallepanomateriaalia. Tästä johtui, että pohjalaiset kävivät talvisodan vastaperustetuissa kenttäarmeijan rykmenteissä, jotka kotiutettiin sodan päätyttyä.

Pohjan Prikaatin lähiperinteet liittyvät pohjalaisten Jalkaväkirykmentti 11:een, mikä perustettiin suojajoukkovaiheessa kesäkuussa 1941. Puolustusvoimien asettuessa rauhan kannalle syksyllä 1944 – kesken Lapin sodan – muodostettiin rykmentistä Jalkaväkirykmentti 1, joka kesällä 1945 sijoitettiin Ouluun. Puolustusvoimamme ei kokonaisuutena ollut kypsä sodan jälkeen jatkamaan vanhoja perinteitä; joukko-osastot olivat pelkkiä numeroita, ja perinteiden vaaliminen kuului joukolle itselleen – mikäli intoa riitti.

Vuonna 1957 saivat joukot maakunnalliset nimet, mitkä kytkivät nämä sijoituspaikkaan ja varusmiesten rekrytointialueeseen. Tähän vaiheeseen – muutamien vuosien välein – liittyvät myös lippu, uusi joukko-osastotunnus, kunniamarssi ja vahvistetut perinteet.

Lähdeluettelo:

1. Roudasmaa, Stig: Pohjan Prikaatin historia 1626 – 1983
2. Petander C-B, J. Anteckningar om österbottniskt fotfolk före år 1625, Österbotten 1964, Vaasa 1964
3. Petander C-B, J. Anteckningar om österbottniskt fotfolk 1625 – 1629, Österbotten 1966, Vaasa 1966
4. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens infanteriregemente i trettioåriga kriget, Österbotten 1967, Vaasa 1967
5. Petander C-B, J. Anteckningar om Kungliga Österbottens infanteriregemente 1650 – 1660, Österbotten 1968, Vaasa 1968
6. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens infanteriregemente under Karl XI:s tid, Österbotten 1969, Vaasa 1969
7. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens infanteriregemente under Karl XII:s tid, Arkiv för Svenska Österbotten nr 11, Vaasa 1971
8. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens regemente 1723 – 1771, Svenskt-Österbottniska samfundet nr 29, Vaasa 1973
9. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens infanteriregemente under Gustaf III:s tid, Arkiv för Svenska Österbotten nr 13, Vaasa 1975
10. Petander C-B, J. Kungliga Österbottens regemente under slutet av svenska tiden, Arkiv för Svenska Österbotten nr 14, Vaasa 1978
11. Petander, C-B. J. Två bortglömda österbottniska bataljoner, Arkiv för Svenska Österbotten nr 15, Vaasa 1980
12. Huhtala, P.; Suomen Valkoinen kaarti
13. Wichmann, V.K.E. Uudenmaan Rakuunarykmentin historia
14. Ilmari Louhia: Pohjan Prikaatin historiikki, Jalkaväen vuosikirja 1961
15. Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, I osa Suomalainen jalkaväki keskiajalla, Jalkaväen vuosikirja 1961
16. Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, II osa Ruotsin vallan loppukausi vv.1648 – 1809, Jalkaväen vuosikirja 1962 -1963
17. Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, III osa Venäjän vallan alkukausi vv.1812 – 1878, Jalkaväen vuosikirja 1963 -1964
18. Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, IV osa Suomen sotaväki 1881 – 1901, Jalkaväen vuosikirja 1964 -1965
19. Laatikainen, Erkki: Piirteitä suomalaisen jalkaväen kehityksestä, V osa Vapaussodan valkoinen jalkaväki, Jalkaväen vuosikirja 1965 -1966

Sivua päivitetty 12.03.2008

pekka.hiitola@elisanet.fi